Moni huuteli kesällä että tee vielä yksi postaus, semmoinen kokoava ja loppuunsaattava nyt kun se on ohi. Sitten olikin jo syksy enkä enää nähnyt pointtia siinä. Vähän jäi harmittamaan kyllä etten tavallaan vienyt tätä loppuun asti mutta mulla on tapana että kun jokin kaivelee niin teeskentelen ettei kaivele joten olin kuin en olisikaan.
Äsken kuitenkin aattelin käydä vilkasemassa täälläpäin ja verestämässä muistoja mitä tänne jaoin, vain huomatakseni että olin joskus lukinnut tämän ulkopuolisilta. Sitten hakkasin hetken päätä seinään kun koitin muistaa tämän tilin salasanaa ja vähän myös manasin omaa tyhmyyttäni.
MUTTA tässä sitä nyt ollaan taas, viimosen kerran kuulkaa, vien tämän nyt viimein kunnialla loppuun niin herkee se nakuttava ääni takaraivosta nakertamasta. Turvavyöt kiinni, tästä saattaa tulla tunteikasta vaikkei isot pojat itke.
Mihis me jäätiin.
Keskiviikko 12. kesäkuuta 2013 oli mun viimeinen koulupäivä Liceo Musicale Felice Casoratissa. En oikeasti tiennyt yhtään mitä odottaa (paitsi muutamaa
Jäätiin suosiolla pihan penkeille ja pyörätarakoille istumaan kun oli nätti kesäpäivä. Minä olin aikasessa niinkuin aina, mut mun ei tarvinnutkaan venata muita sitä perus puoltaa tuntia. Kun käännyin koulun pihalle näin muutaman mun luokkalaisen pojan jo soittelemassa, ne oli tulleet ajoissa kuulemma hiomaan yksityiskohtia. Istuttiin viiteen pekkaan pihalla ja tapeltiin biisivalinnoista muita odotellessa.
Kaheksalta enkun ope pyysi luokkaan ja muistutti vaan jostain uusinnoista jotka pidetään myöhemmin kesällä ja sitten se sanoi että eipä tässä muuta, saatte lähteä yheltätoista, tehkää mitä tykkäätte mut älkää hajottako paikkoja. Sitten istuttiin luokassa hetken, mua koko vuoden kestänyt vierustoveri sanoi että Sari laula Some nights ja hän säesti kitaralla. Se biisi saa edelleen nostalgiat pintaan.
Tiivistäen, loppupäivä istuttiin pihalla koko koulun voimin, laulettiin ja naurettiin itsemme kipeiksi, muutamat opettajat kävi toivottamassa hyvät kesät kaikille ja halasivat minua ja sanoivat että oli tosi kiva tutustua ja toivottavasti nähdään taas. Jopa meidän italianope, minä kun luulin ettei se hirveästi tykkää musta.
Oltiin sovittu että mennään koulun jälkeen yhden toverin luokse grillaamaan ja olemaan ja tajuamaan että kesäloma alkoi. Sinne oli tulossa noin puolet meidän luokasta.
Puolelle siis oli sanottava heipat koulussa kun oltiin lähdössä, samoin muutamalle alempiluokkalaiselle joihin tutustuin.
Minä aloin itkemään jo siinä vaiheessa kun jätkät sano että voitais kohta lähteä, heti mun perässä alko kyynelehtimään muutama tyttö ja siitä se sitten lähti. En edes nähnyt ketä halasin, halasin vaan kaikkia jotka vastaan tuli. Jotkut alempiluokkalaisista tuli halaamaan vaikka meidän kanssakäyminen oli rajoittunut vaan maanantaisiin yhteisiin kuorotunteihin ja siihen että ohimennessä moikataan. Silti rutistivat ja sanoivat että ciao bella, tosi kivaa kun olit täällä. Ja minä liikutuin entisestään.
Yks herttasimmista jutuista näissä italialaisissa on se, että jos vähänkin näytät surkealle niin joku tulee halaamaan. Sovella tätä oppia nyt sellaiseen tilanteeseen kun itket silmiä päästäsi.
Yhdessä vaiheessa halasin yhtä ja toinen huomasi että itken, seuraavaksi kuulin että se huutaa Sari itkee, ryhmähali ! ja sitten tajusin tukehtuvani kymmenpäisen ihmismassan keskellä. Enkä olisi halunnut päästää siitä yhtään irti.
Onneksi älysin pakata taskupeilin ja pumpulipuikkoja mukaan, bussissa piti vähän korjailla ripsaria leuasta asti kun viimein päästiin lähteen.
Tiivistän taas vähän koska muuten alan liikaa liikuttumaan, se puoli luokkaa jotka
Ne oli niitä joiden avulla pystyin keräämään itteni niinä päivinä kun koti-ikävä iski, ne halasi kun koulussa oli vanhempainvartteja ja sisään ja ulos ravaavia vanhempia kattellessa tuli sellanen olo että voi kun omatkin porukat yhtäkkiä vain kävelisi kulman takaa. Ne oli niitä jotka nauroi mun suomalaisuudelle kun talvella värisin kylmästä mutta antoi silti takkinsa ja sanoi että me tykätään susta silti.
Ne oli niitä joille oli vaikein sanoa heippa.
Varottelin koko iltapäivän että jos luulitte et itkin koulussa ni se ei oo mitään verrattuna siihen Niagaraan jolla aion tämän illan osaltani päättää.
Seiskalta illalla tuli hostmamalta viesti että ne on tulossa hakemaan. Mulla oli vartti aikaa sanoa moi ja kiitos kaikesta niille parhaille kavereille jotka Italiasta sain. Jotkut ei meinanneet irti päästää.
Ei sillä että mä olisin sieltä halunnut lähteäkään.
Sain kasattua itteeni sen verran et suurin ulvominen alko vasta kun pääsin kotiin, jäipähän vähän coolimpi kuva musta mitä muistella.
Avasin myöhemmin illalla koneen ja huomasin että jotkut oli lähettäneet vielä viimeset soromnoot inboxiin, että nähdään taas vaikka pitäis käsin tulla kiskomaan sieltä porojen keskeltä ja että tulee ikävä.
Ja sitten itkin lisää.
Lentokoneessa iski niin ristiriitaset tunteet pintaan että taisin vieräyttää muutaman kyynelen sielläkin, vaikken sitä ääneen myönnä.
Miten voi tosta noin vaan lähteä, jättää kokonaisen elämän toiselle puolelle Eurooppaa, vakuuttaa että nähdään taas vaikkei tiedä milloin, ja silti olla niin innoissaan että pääsee taas kotiin.
Ja kun kone laskeutui Helsinkiin tuntui niin epätodelliselle että piti vähän tukistaa ja tsekata että tässäkö tämä nyt oli.
Mut se tunne kun ne koneen renkaat iski maahan ja lentoemo kuulutti että nyt ollaan Suomessa.
Se tunne kun tajusin et jumalauta jätkät mä tein sen. Mä pystyin siihen. Mä lähdin, kävin, näin, voitin. Ja tulin entistä ehjempänä takasin.
Se oli hyvä tunne.
Miten se kaikki voi tuntua samaan aikaan kymmeneltä sekunnilta ja kymmeneltä vuodelta ?
Että kun sitä muistelee, niin tuntuu että muistelee jotain ihan toista elämää, jossain ihan muualla, hymyilee niille muistoille jotka on jähmettyneet valokuviin, mutta silti kyselee itseltään että oliko se edes totta.
Joko se meni, miten se voi mennä tosta noin vaan, vaikka välillä tuntui ettei se ikinä lopu.
Sain noiden kymmenen kuukauden aikana niin paljon itseluottamusta niin eri tavoilla että melkein pelottaa. Sain ihanan sekopäisiä kavereita joiden kanssa edelleen viestitellään, kettuillaan ja toivotetaan hyvää syntymättömyyspäivää.
Opin että vain koska se on eri tavalla ei tarkoita että se on väärin. Opin luottamaan siihen että ehkä se lopulta on sen arvosta. Opin itsenäisyyttä, vaikken vielä omia sukkiani pesekään. Opin miltä oikea koti-ikävä tuntuu, opin miltä tuntuu olla kolmas pyörä kaikessa mitä teen.
Opin että omaa asennetta ja mielipiteitä saa ja kuuluukin joskus muuttaa.
Opin että sitä sanotaan kasvamiseksi.
Käteen jäi kassillinen muistoja, joista jotkut on vaan tietyissä biiseissä tai pienissä töherryksissä matikanvihon marginaalissa, ikihymy korvasta korvaan ja hirveä ikävä.
Ja nyt aion päättää tämän tekstin lainaukseen, yhden toisen vaihtaripojan sanoihin.
"Vaihtovuosi ei ole vain vuosi elämässä. Se on kokonainen elämä yhdessä vuodessa.
Se ei ole mitään mitä odotit, mutta kaikkea mitä halusit."
